Paljon on täällä jo koettu; on syöty rustoista siankorvaa ja limaista mustekalan päätä, käyty saunomassa venäläiseen tapaan, odoteltu käytävässä lukemattomia tunteja viisumin takia, saatu sakot urinoinnista, käyty Moskovassa elämysmatkalla, juotu välillä tarpeettomia määriä votkoa ja olutta, tutustuttu kulttuuriin, käyty paikallisessa karaokessa, katsottu paikan päällä, kun Zenit vie voiton Portosta, istuttu iltaa kavereiden kanssa, ajeltu metrolla kokonaisia päiviä ja olen myös tutustunut maailman ärsyttävimpään ihmiseen! Jonkun verran on myös kieli tarttunut aivoon ja se on pääasia. Vaikka täällä Pietarissa asuminen ja oleminen onkin yhtä tunteiden vuoristorataa, päivääkään en vaihtaisi pois.
Kaiken tämän jälkeen on tullut vihdoin aika siirtyä hetkeksi kotiin. On niin hieno fiilis, että melkein voisi pari kyyneltä tirauttaa! Helmikuun alussa tulen takaisin sorvin ääreen ja aloitan diplomityöni sekä siirryn edistyneempään kieliryhmään. Sain myös luvan jättää englanninkieliset kurssit kevään ohjelmasta pois. Seuraavan laulun sanojen saattelemana saavun huomenna takaisin Suomeen, kokonaiseksi kahdeksi kuukaudeksi.
Kaiken tämän jälkeen on tullut vihdoin aika siirtyä hetkeksi kotiin. On niin hieno fiilis, että melkein voisi pari kyyneltä tirauttaa! Helmikuun alussa tulen takaisin sorvin ääreen ja aloitan diplomityöni sekä siirryn edistyneempään kieliryhmään. Sain myös luvan jättää englanninkieliset kurssit kevään ohjelmasta pois. Seuraavan laulun sanojen saattelemana saavun huomenna takaisin Suomeen, kokonaiseksi kahdeksi kuukaudeksi.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien!
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret,
ne meist on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk'kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.
Täss auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat,
kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss iloaan on nauttinut
ja murheitansa huokaillut
se kansa, jolle muinaisin
kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme.
me kättä voimme ojentaa
ja vettä rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme.
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa,
viel lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.
On se kotimaa niin käsittämättömän hieno asia! Bloggaus jatkuu tammikuun lopulla tahi helmikuun alussa. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin; Pietarin suurlähetystö kuittaa. Kiitos lukijoille, toivottavasti olette nauttineet näistä järjettömistä kirjoituksista, palataan ensi vuonna!
-Säm
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti