Suomi 1.12.2011 - 5.2.2012

Paljon on täällä jo koettu; on syöty rustoista siankorvaa ja limaista mustekalan päätä, käyty saunomassa venäläiseen tapaan, odoteltu käytävässä lukemattomia tunteja viisumin takia, saatu sakot urinoinnista, käyty Moskovassa elämysmatkalla, juotu välillä tarpeettomia määriä votkoa ja olutta, tutustuttu kulttuuriin, käyty paikallisessa karaokessa, katsottu paikan päällä, kun Zenit vie voiton Portosta, istuttu iltaa kavereiden kanssa, ajeltu metrolla kokonaisia päiviä ja olen myös tutustunut maailman ärsyttävimpään ihmiseen! Jonkun verran on myös kieli tarttunut aivoon ja se on pääasia. Vaikka täällä Pietarissa asuminen ja oleminen onkin yhtä tunteiden vuoristorataa, päivääkään en vaihtaisi pois.

Kaiken tämän jälkeen on tullut vihdoin aika siirtyä hetkeksi kotiin. On niin hieno fiilis, että melkein voisi pari kyyneltä tirauttaa! Helmikuun alussa tulen takaisin sorvin ääreen ja aloitan diplomityöni sekä siirryn edistyneempään kieliryhmään. Sain myös luvan jättää englanninkieliset kurssit kevään ohjelmasta pois. Seuraavan laulun sanojen saattelemana saavun huomenna takaisin Suomeen, kokonaiseksi kahdeksi kuukaudeksi.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi, sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä rantaa rakkaampaa,

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien!

On maamme köyhä, siksi jää,

jos kultaa kaivannet

Sen vieras kyllä hylkäjää,

mut meille kallein maa on tää,

sen salot, saaret, manteret,

ne meist on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat

koskemme kuohuineen,

ikuisten honkain huminat,

täht'yömme, kesät kirkkahat,

kaikk'kuvineen ja lauluineen

mi painui sydämeen.

Täss auroin, miekoin, miettehin

isämme sotivat,

kun päivä piili pilvihin

tai loisti onnen paistehin,

täss Suomen kansan vaikeimmat

he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi

ne kertoella, ken?

Kun sota laaksoissamme soi,

ja halla näläntuskan toi,

ken mittasi sen hurmehen

ja kärsimykset sen?

Täss on sen veri virrannut

hyväksi meidänkin,

täss iloaan on nauttinut

ja murheitansa huokaillut

se kansa, jolle muinaisin

kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill on verraton

ja kaikki suotuisaa,

vaikk onni mikä tulkohon,

maa isänmaa se meillä on.

Mi maailmass on armaampaa

ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa,

sen näkee silmämme.

me kättä voimme ojentaa

ja vettä rantaa osoittaa

ja sanoa: kas tuoss' on se,

maa armas isäimme.

Jos loistoon meitä saatettais

vaikk' kultapilvihin,

mis itkien ei huoattais,

vaan tärkein riemun sielu sais,

ois tähän köyhään kotihin

halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa

maa tuhatjärvinen

miss' elämämme suojan saa,

sa muistojen, sa toivon maa,

ain ollos, onnees tyytyen,

vapaa ja iloinen.

Sun kukoistukses kuorestaan

kerrankin puhkeaa,

viel lempemme saa nousemaan

sun toivos, riemus loistossaan,

ja kerran, laulus synnyinmaa

korkeemman kaiun saa.

On se kotimaa niin käsittämättömän hieno asia! Bloggaus jatkuu tammikuun lopulla tahi helmikuun alussa. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin; Pietarin suurlähetystö kuittaa. Kiitos lukijoille, toivottavasti olette nauttineet näistä järjettömistä kirjoituksista, palataan ensi vuonna!

-Säm

Pelkoa ja inhoa Pietarissa

Kävimme laulaa luikauttamassa karaokea eräs lauantai-ilta täällä Venäjän kulttuurin kehdossa. Porukassamme oli noin kymmenen ihmiseliötä ja mukana oli myös maailman ärsyttävämmäksi ihmiseksi ristimäni naishenkilö (MÄI*). Kyllä se karaoke näköjään taittuu muiltakin kuin suomalaisilta. Lähdimme kävelemään erittäin synkkään syysiltaan asuntolalta ja Adam sanoi tietävänsä, missä tämä kyseinen karaokekuppila sijaitsee. Jo matkalla metrolle MÄI vislasi huomiota herättävästi kadulla ja otti meistä valokuvia, kun katsoimme suuntaan, josta vislaus kuului. Hyppäsimme metroon ja jäimme pois seuraavalla pysäkillä. Metrotunnelissa MÄI jatkoi vislauksiaan ja otti lisää valokuvia. Minulle alkoi pikkuhiljaa riittää hänen toimintansa, koska herätimme melkoisen paljon huomiota. Kävelimme Nevski Prospektia pitkin ja katselimme rakennuksien numeroita. Erään porttikongin kohdalla Adam ihmettelee, että mihin seuraavaksi. Menemme porttikongista sisään ja olemme kuin eri maailmassa. Käsittämätöntä - noin 20 metriä Nevski Prospektilta sivuun ja aivan kuin joku olisi rullannut kelloa 50 vuotta taaksepäin.

Rakennukset ovat erittäin rapistuneita, kuluneita, likaisia, tummia. Teitä ei ole hoidettu sitten niiden valmistamisen; täynnä kuoppia, halkeamia, syvältä näyttäviä vesilätäköitä, teräviä reunoja, näköjään jopa hiekkatietä. Sivukujilla ei ole juuri valaistusta. Mietin, että onkohan tämä juuri yksi niistä synkistä sivukujista, joihin aina kielletään menemästä. MÄI jatkaa toimintaansa vislaten, nauraen, huutaen ja juosten. Yritän sivuuttaa hänen toimintansa. Jostain sivukujan sivukujilta kajastaa sinista, vihreää, punaista ja keltaista valoa. Basson matalataajuiset jumputukset puskevat tiiliseinien läpi eli kyllä täällä jotain elämää meidän lisäksemme on.

Kävelemme yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeään. Täytyy myöntää, että en ikinä - en ikimaailmassa olisi kävellyt tällaisessa paikassa yksin, eli ehkä en olekaan niin kova jätkä kuin voisi ulkokuorestani olettaa... Sysipimeästä erottuu muutamia valomainoksia ja sarastavia pihavaloja. Puskemme apinan raivolla eteenpäin, koska Adam ilmeisesti tietää, että täällä se karaoketaivas jossain on. Itse olin valmis kääntymään takaisin vaikka samalla sekunnilla; osaksi MÄIn takia, osaksi erittäin hämärästä maisemasta johtuen. Näemme valokyltin, jossa lukee JESUS. Vitsailen, että tässähän se meidän paikkamme ilmeisesti on. Tämän maailman parhaan vitsin jälkeen Adam sanoo, että tuosta ovesta sisään. Ovessa lukee karaoke pub. JESUS-kyltti ei toivottavasti liity tänä iltana karaokeen millään tavalla.

Menemme ovesta sisään ja meidät ottaa vastaan ovimies, tai oikeastaan vartija tuttu teksti, ОХРАНА (ohrana - vartija), takissaan. Baarissa on nopealla silmäyksellä 34 asiakaspaikkaa eikä paikalla ole tällä kertaa ketään muita, vaikuttaa varsin mielenkiintoiselle. Painun järkyttävästä matkasta johtuen tai siitä huolimatta heti tiskille ja tilaan olutta. Tutut sanat kirmaavat huuliltani ilmoilla: Бочкарёв 0,5 (Botskarev nolpjat) ja samassa 500 millilitraa / 50 senttilitraa / 5 desilitraa / 0,5 litraa / 0,05 dekalitraa / 0,005 hehtolitraa / 0,0005 kilolitraa eli tuttavallisemmin kuutiota olutta tirskahtaa hanasta kylmänä tuoppiin. Olut maksaa 120 ruplaa. Maksan olueni heti kahdella 100 ruplan setelillä. Neiti antaa kuusi kappaletta kymmenen ruplan kolikoita takaisin ja valittelee, ettei ole vaihtorahaa. Suoritan nopean laskutoimituksen päässäni:

200 rub - 120 rub = 80 rub

6 x 10 rub = 60 rub

80 rub - 60 rub = 20 rub

20 rub ≠ 0 rub

, jonka perusteella huomaan, että minua koijataan, kusetetaan, muilutetaan, huijataan sekä lisäksi urinoidaan silmään. Otan hörpyn huurteista ja ilmoitan, että vaikka nolla on erisuuri kuin kaksikymmentä niin antaa olla, selviydyn ilman kahtakymmentä ruplaa takaisin kämpille, toivottavasti. Ilmeisen suosittu paikka pohjakassan perusteella. Olueni maksoi siis 16,67 % enemmän kuin normaalisti. Jos otamme huomioon, että tämä tapahtuma kesti kokonaisuudessaan noin viisi minuuttia niin todelliseksi vuosikoroksi tulee 1 752 000 %. Siitä tulisi Suomessa sanomista. En kuitenkaan ilmoita tätä asiaa kenellekään, koska luulen, että ketään se ei kiinnosta.

Menen pöytään, jossa muut jo istuvat. Esilaulaja astuu lavalle ja aloittaa venäläisen laulun tulkitsemisen. Nainen laulaa erittäin hyvin, mutta musiikki on niin kovalla, että kaiuttimet lyövät niin sanotusti yli. Jopa minä sen kuulen, vaikka en tietääkseni omaa absoluuttista sävelkorvaa - ikinä ei kuitenkaan voi olla asiasta varma. Sen tiedän, että en enää ilmeisesti kuule toisella korvalla rynnäkkökiväärin laukauksen tuottamalla taajuudella juuri mitään. Armeijan lopputarkastuksessa lääkäri sanoi, että minulla on sen verran nuhaa, ettei 6000 hertsiä tällä hetkellä liikuta korvani alasinta tahi muita työkaluja. Itse olin kuitenkin sitä mieltä, että ampuminen kerran ilman korvatulppia oli tyhmää.

Istumme pöydässä hetken ja huomaan, että toverini ovat hieman humalassa. He nauttivat jo asuntolalla niin sanotusti tukevat pohjat. Lisäksi matkapulloksi tehtiin votka-pepsi -seos, jonka atomimassojen suhteen arvioin silmämääräisesti olevan 68/32. Kysyin lähtiessä, että pitikö molemmat juomat pilata tällä tavalla? Piti. Itse imen pubissa kuitenkin vasta ensimmäistä olutta, joka maistuu jumalaiselle. Adam käy valitsemassa itselleen biisin ja hetken päästä alkaa amatöörikaraoke. Kyseessä on laulu, jonka sanojen osaaminen  merkitsee Suomessa automaattista homosexuell-leimaa urospuoliselle ihmiselle. Tämä on tosin oma mielipiteeni, mutta alan epäillä Adamin identiteettiä. Taustalla pauhaa nyt Take Thatin Patience hienolla, korvia hivelevällä tulkinnalla. Nuotin vieressä on aina tilaa, mutta joku kipuraja olisi mielestäni kuitenkin pidettävä. En ole varma, oliko tämän biisin raiskaaminen tarkoituksena. Oletan, että oli, joten lopetan epäilyn Adamin seksuaalisesta suuntautumisesta.

Mikrofoni luovutetaan karaoken vetäjälle ja hän laulaa muutamia venäläisiä ja englantilaisia lauluja väliin; osa tuttuja, osa vähemmän tuttuja. Hetken päästä lavalle astuu meidän ryhmästämme osallistuja, joka on omasta mielestään kyseisellä hetkellä ammattilainen. Muistelen omia karaoke-esiintymisiäni Kouvolan Amarillossa. Osasin siihen aikaan perjantai-iltaisin jostain syystä laulaa erittäin hyvin, mutta nyt kyky on poissa. Musiikki on järkyttävän kovalla vai onkohan veressäni liian vähän vaimennusainetta. Eikös desibelien määrä ollut logaritmisesti verrannollinen tiettyyn yksikköön? Olisikohan se ollut paine, etäisyys, alkoholi vai mikä lie. Ilmeisesti alkoholi, koska muita musiikki ei näytä häiritsevän ja he ovat kuitenkin reilusti lähempänä kaiuttimia kuin minä. Suoritan taas päässäni nopeita laskutoimituksia:

L_p = 20*log(p/p₀) 

L_p = 20*log(0,10/1,52)

L_p = -23,64 dB

, jossa L_p tarkoittaa verrattavan henkilön kokemaa suhteellista äänenpainetta itseesi nähden, p on promillemäärä omassa veressäsi ja p₀ on promillemäärä henkilöllä, johon haluat kokemaasi äänenpainetta verrata. Tulokseksi sain siis, että henkilöt kokevat tanssilattialla keskimäärin 23,64 desibeliä vähemmän melua kuin minä. Siinä syy, miksi he eivät välitä ilmaa repivästä musiikista! Oman promillemäärän arvioin verenpaineen, sykkeen ja puoliksi juodun tuopin avulla. Muiden humalatilan pystyi aistimaan koordinaatiokyvyn puutteesta, valtavasta energiamäärästä, rautaisesta halusta juoda lisää ja vahvasta sammaltamisesta. Henkilöiden massoihin nähden painotetuksi keskiarvoksi sain 1,52 promillea.

Huomaan juovani yksin olutta nurkassa, kun muut niin sanotusti tanssivat tanssilattialla. Mietin, että tämähän menee aivan kuten stereotypioissa - suomalainen istuu hiljaa yksin nurkassa ja juo. Tosin en ole kännissä, vaan olen juonut kohta puoli tuoppia huurteista. Stereotypian olisin voinut tehdä täydelliseksi vetämällä yksin hirmuisen kännin ja näyttämällä omat erikoisliikkeeni lattialla. Kaikki olisivat halunneet tätä, myös MÄI, mutta päätin jo alkuillasta, että ei tänään. Ja kaikkihan muistavat, että suomalainen mies ei tanssi selvinpäin. Ilta menee mukavasti jutellen ihmisten kanssa, vaikka osa onkin melkoisessa kaasussa ja musiikki tuntuu välillä ylittävän sietokykyni - johtuen toisaalta hurjista desibelimääristä, toisaalta esiintyjien taidoista.

Alamme siirtää itseämme ulko-ovelle päin sisäisen kelloni mukaan 0:00:00. Nousen ylös pyödän äärestä, heitän takin päälle ja lähden kävelemään. En huomaa pientä kynnystä edessäni ja kaatuminen ei ole kaukana. Herra ovimestari katsoo minua melko tuimasti ja miettii varmasti, että olen nauttinut aivan liikaa alkoholia. Pääsemme kaikkien ihmetykseksi turvallisesti takaisin Nevskille ja suurin osa porukasta jatkaa iltaa Metro-clubille. Huomaan, että MÄI on jonkun venäläisen miehen kainalossa. Mietin hetken, että voi miesparkaa. Taivaspaikka on kuitenkin hänelle nyt varma. Nevskillä ilmoitan muille, että lähden asuntolan suuntaan. Suunnitelmani saa vahvaa vastarintaa. Olen kuitenkin päätökseni tehnyt, joten on aivan sama, mitä humalaiset toverini ovat siitä mieltä. Seuraani lyöttäytyy eräs tuttu puolalainen tyttö, joka ei halua jatkaa clubille, eikä olisi myöskään uskaltanut lähteä yksin asuntolalle. Puhumme koko paluumatkan venäjää ja huomaan ilokseni pystyväni keskustelemaan yleisistä asioista melko sujuvasti, mahtavaa!

Venäläistä karaokea syrjäkadun kuppilassa yhden tuopin voimalla monta tuntia, suosittelen!

------------

*Maailman Ärsyttävin Ihminen, eli tuttavallisemmin MÄI, on naispuolinen henkilö asuntolassamme ja on ansainnut tittelinsä täällä seuraavilla ansioilla:

• Hän puhuu venäjää erittäin hyvin, joten hänellä on omasta mielestään oikeus nälviä heitä, jotka eivät kieltä niin hyvin hallitse. Tämän nälvimisen hän suorittaa erittäin ärsyttävällä naurunsekaisella menettelyllä. Muut henkilöt, jotka venäjää osaavat, osaavat korjata esimerkiksi minun virheeni inhimillisellä, mukavalla tavalla.
• Hänen on aina aivan pakko kysyä jotain, kun joku ohittaa hänet. Jos vastaus ei ole annettu täydellisellä venäjän kielellä, hän ei ole ymmärtävinään ja jää jankuttamaan asiaa. Luulin monta kertaa, että olin sanonut jotain väärin, mutta kuulin eräänä iltana muilta, että MÄI ei vain halua ymmärtää. Mukava ihminen.
• Hänen on aina aivan pakko saada tietää, mihin ihmiset menevät; haet sitten teetä tai menet suihkuun tai vessaan. Jos hän esimerkiksi istuu olohuoneessa ja menet keittiöön, hän kysyy, minne olet matkalla. Sama kysymys pamahtaa aivan varmasti, kun tulet keittiöstä kolmen sekunnin kuluttua pois.
• Hän nauraa aina kovaan ääneen epänaismaisesti, jos nauruun on pienintäkään aihetta. Nauru kantautuu seinien läpi, joten sitä kuulee lähes kokoajan, kun hän on täällä (asuu lisäksi naapurihuoneessa). Tämän naurun kuuleminen herättää aina negatiivisia ajatuksia, koska sen yhdistää heti MÄIhin ja hänen aiheuttamiin useisiin mukaviin fiiliksiin.
• Karaokeillan aikana paljastunut nollan tienoilla oleva tilannetaju ei nostanut pisteitä.

Edelläkuvatut ansiot vahvistavat toinen toisiaan ja toisinaan olen lähellä pistettä, jolloin aivosta kuuluu prii. Toivottavasti selviän kuitenkin täältä ilman prii-ääntä, koska en tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Omaan mielestäni erittäin pitkän pinnan, joka on täällä vielä entisestään pitkittynyt, mutta näköjään jokaisella on rajansa. Olen yrittänyt elää viime aikoina niin, etten kiinnitä MÄIhin mitään huomiota ja se alkaa tuottaa tulosta. Mark on tosin yhden levelin korkeammalla, koska MÄI ei hänelle enää puhu.

Flunssaa pukkaa!

Ehdinpä olla täällä jo 2,5 kuukautta ennen kuin flunssavirus valtasi kehoni ja mieleni. Olen kuitenkin selviytynyt melko helpolla, nimittäin huonetoverini on kärsinyt flunssasta jo kahdesti. Lisäksi täällä on sairastellut vähän yksi jos toinenkin pitkin syksyä, pahimmillaan monta viikkoa. Tällä hetkellä lokaali pandemia taitaa olla pahimmillaan. Pitäähän vuodessa toki aina kevät- ja syysflunssa kokea! Viimeksi olin kipeänä tammi- tai helmikuussa, eli onhan se jo korkea aika nostaa hieman vastustuskykyä.

Tällainen kommuuniasuminen tuo mukanaan aina pieniä ylimääräisiä mukavuuksia. Aivan kuten armeijassa, myös täällä on havaittavissa ilmiö, että kun yksi sairastuu, sairastuu toinen ja kolmas ja neljäs ja kohta kaikki ovat kipeitä. En myöskään oleta, että immuunijärjestelmäni olisi kovinkaan tehokas venäläisiä tai muun maalaisia flunssaviruksia vastaan, vai ovatko ne pirulaiset kansainvälisiä? En tiedä, enkä liiemmin välitä, nyt ne joka tapauksessa tekivät onnistuneen vyörytyksen puolustusjärjestelmäni ohitse.

Valittelin vointiani eräälle kaverilleni, joka kertoi tämän jälkeen, että hänellä on tsekkiläiseltä tytöltä saatuja flunssalääkkeitä. Sanoin, että voisin ehkä nappaista yhden, jos hän ei niitä enää popsi. Kävin hakemassa lääkkeet. Katsoin pakkausta, jossa lukee Анальгин 500 мг, eli Analgin 500 mg. Pakkauksessa on valkoisia nappuloita, joiden keskellä menee halkaisua varten tehty viilto. Kai nämä suun kautta nautitaan, vaikka nimi ei kovin lupaavalta vaikuta...

Selailen internetin ihmeellistä maailmaa ja etsin kyseisestä lääkkeestä jotain tietoja. Mietin, että eipä tullut aikaisemmin mieleeni, etten varmaan osaisi edes ostaa venäläisestä apteekista mitään lääkkeitä, jos tarvetta tulisi. En edes tiedä, onko täällä kaupan suomalaisille tuttuja lääkkeitä, esimerkiksi Ibumaxia tai Buranaa. Sen tiedän, että täällä resepti on vielä jokseenkin tuntematon käsite. Internetin syövereistä löydän tietoa kädessäni olevasta lääkkeestä. Se on ilmeisesti valkovenäjällä valmistettu lääke, joka lieventää kuumetta, särkyä ja muita flunssan oireita. Kai tämän uskaltaa syödä, kyllähän muutkin näitä syö... Kai. Pienen tuumaustauon jälkeen heitän nappulan poskeeni ja huuhdon sen vedellä alas - maku oli ainakin hirveä. Minulla on melko suuri kynnys syödä lääkkeitä, joita en tiedä tai tunnista. Se on varmaan semmoista luontaista selviytymisviettiä.

Alan miettiä, että mitä tapahtuu, jos saan jostain syystä allergisen reaktion (en ole tietääkseni kyllä millekään kovin pahasti allerginen) tai ylipäänsä, jos täällä tapahtuu itselleni tai kavereilleni jotakin mihin tarvitsee nopeasti ensiapua tahi lääkäriä. Mitä teen, miten kauan menee, ennen kuin apu on paikalla, mihin pitäisi mennä? Nämä kaikki asiat ovat Suomessa itselleni hyvin selviä ja luotan Suomen järjestelmään. Täkäläiset ambulanssikuskit eivät ainakaan herätä minun luottamustani pätkääkään. He ajelevat kaduilla ikkunat auki, tupakka suussa, vilkut päällä ja vieläpä täysin normaalia nopeutta. Toinen vaihtoehto tähän vauhdin hurmaan on tietysti se, että kaikki muut ajavat yhtä täysiä, kuin ambulanssit. Tähän teoriaan en kuitenkaan laittaisi rahojani kiinni.

Olen kuullut suositeltavan, että länsimaalaisten kannattaa käyttää American Medical Clinic -nimisiä sairaanhoitopalveluita. Yksi tälläinen parantola sijaitsee melko lähellä asuntolaamme; matkaa on vajaa kilometri. Venäjän valtion tarjoamiin hoitoloihin ei kuulemma kannata mennä, voi tulla niin sanottu kulttuurishokki. En tiedä, millaista näissä kaikille tarkoitetuissa sairaaloissa tai terveyskeskuksissa on, mutta huhut ovat ainakin sitä luokkaa, etten mielelläni niihin menisi. Positiivista kuulemma on se, etteivät bakteeritkaan viihdy niissä rakennuksissa. On minulla onneksi matkavakuutus, jossa ei ole korvauskattoa ja vakuutukseen kuuluu myös nopein mahdollinen kuljetus Suomeen. Tosin Suomeen ei varmaankaan ole mitään asiaa, jos jotain täällä käy, koska viisuminihan on normaalisti hyvässä tallessa yliopistolla!

Toivotaan, ettei mitään radikaalia tapahdu. Turha asiasta liiemmin on stressata ja vanha sanontahan kuuluu Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy... Etsin kuitenkin varmuuden vuoksi American Medical Clinicin puhelinnumeron kännykkääni. Niin tosiaan, kyllähän se Analgin 500 suun kautta nautittuna vähän oloa helpotti.

Moskova 4.11. - 8.11.2011

Päätimme jo hyvän aikaa sitten mennä Moskovaan visiitille ja nyt siihen tuli mahdollisuus. Varasimme hostellin internetin kautta sekä ostimme junaliput läheisestä junalippuja myyvästä, valtion omistamasta keskuskassasta. Kävimme ensimmäisenä kyselemässä lippuja Moskovan asema -nimiseltä juna-asemalta. Kopista meille ilmoitettiin, että zori poijjaat, lippuja ei kyllä sinne enää saa. Tämä oli pienoinen yllätys. Masentuneena painoimme leuat rintaan ja marssimme takaisin kämpille. Kävimme kuitenkin parin päivän päästä kiusaamassa asuntolan vieressä olevan liikkeen myyjää lippuasialla, koska kuulimme, että joskus myyjät eivät asemilla halua lippuja myydä (en kyllä tajua tätä). Viereisen liikkeen myyjä jostain syystä ilmoitti meille näin:

"Voin minä liput teille tässä myydä, mutta saatte ne 400 ruplaa/kpl halvemmalla, kun menette takaisin kadulle, kävelette kymmenen metriä Nevskille päin ja menette toisesta ovesta sisään. Voin kirjoittaa teille tähän lapulle junan tiedot, niin saatte varmasti paikat."

Siis mitä? Ystävällinen ja auttavainen myyjä. Tästä shokista en ehkä ole vieläkään täysin selvinnyt. Täällä kannattaa junaliput ostaa aina asemilta tai valtion omistamista keskuskassoista, koska muut repivät merkittäviä komissioita. Komissiot voivat olla varsinkin internetin kautta ostettaessa erittäin suuria. Meno-paluu Moskovaan maksoi makuupaikkoineen 1740 ruplaa (noin 40 €), eli hintaa jää kilometrille noin 0,03 €. Juna Moskovaan lähtee perjantaina illalla ja saavumme perille lauantaiaamuna noin klo 4:30. Takaisin juna lähtee maanantai-iltana noin puoli kymmenen aikaan ja on täällä Pietarissa tiistaiaamuna noin puoli viisi (tässäpä osasyy, miksi liput olivat niin halpoja). Hostelli maksaa vain 500 ruplaa / yö / henkilö, eli noin 12 €. Nähtäväksi jää, millainen murju siellä odottaa.

Perjantaina 4.11. Venäjällä vietetään kansan yhtenäisyyden päivää. Tämä on uusi juhla ja se on korvannut paljon perinteisemmän juhlan, jota vietettiin 7.-8.11. ja jota kommunistit viettävät sankoin joukoin vielä nykyäänkin. Kommunistien juhla on siis Lokakuun vallankumouksen muistopäivä, mikä liittyy tiiviisti myös Suomen itsenäistymiseen. Uuden juhlan syvin olemus on venäläisillekin hieman hämärän peitossa, mutta nationalistiryhmittymät varsinkin Moskovassa kuulemma tykkäävät harrastaa juuri tänä kyseisenä päivänä ja yönä leikkiä "etsi ulkomaalainen ja lyö sitä kasvoihin". Lisäpisteitä saa ihonvärin tummuusasteesta. Pitänee olla vähän varuillaan...

Juna Moskovaan lähti 4.11. klo 20.30. Ostimme halvimmat paikat mitä yöjunasta saa. Sen huomasi, kun astuimme junaan sisään: 54 makuupaikkaa samassa vaunussa. Toisella puolella käytävää neljän hengen loosseja ja toisella puolella kaksi sänkyä päällekkäin. Sanoisinko, että oli melko tiivis tunnelma. Lakanat ja pyyhe toimitettiin puhtaina pussissa, joten ei muuta kun sänky valmiiksi ja nukkumaan. Aamuyöstä olisimme Moskovassa. Eipä tullut uni ei. Makuupaikka on kapea, lyhyt ja yläpunkka vieläpä matala. Vaunussa oli todella kuuma, vaikka digitaalinen mittari näytti +22 astetta. Mittari oli tosin vaunun päässä, itse makoilin keskellä yläpunkassa. Jos jalat halusi suoristaa, ne peittivät puolet vaunun käytävästä ja ohi menevät ihmiset törmäävät niihin. Viimeisen päälle elämysmatkailua!

Aamuyöstä saavuimme Moskovaan. Aseman vieressä on heti metroasema, mutta se aukeaa vasta kuudelta. Kävelimme aamupalalle läheiseen kahvilaan ja ihmettelin maisemaa. Täällä on täysin erilaista kuin Pietarissa. Täällä on mäkiä! Pietari on täysin tasainen kaupunki. Imaisemme kaffet ja pienet murkinat naamariin ja matkustamme metrolla Kitai-Gorad asemalle, jonka lähettyvillä hostellimme sijaitsee. Alamme etsiä hostellia. Katu ja oikea talon numero löytyivät melko nopeasti syrjäiseltä sisäpihalta, mutta missään ei näy Master Otel mainoksia tai mitään muuta hostelliin viittaavaa. Mielenkiintoista. Haahuilimme aikamme kaduilla emmekä hostellia löytäneet. Joku paikallinen tuli kysymään, tarvitsemmeko apua. Toki! Ei hänkään ollut ikinä kyseisestä hostellista kuullut. McDonaldsin henkilökuntakaan ei ollut kuullut mitään... Eräällä kanssamatkustajalla oli läppäri mukana, joten katsoimme googlemapsilla hieman tarkemmin hostellin sijaintia. 13/3 rakennus näkyy kartassa ja kyllä me sen edessä kävimme, mutta mitään hostellia ei siellä ollut. Menemme sinne kuitenkin uudestaan. Kello alkaa olla jo puoli kahdeksan ja Moskovan mannerilmasto puree kylmyydellään, pakkasta on lähes kymmenen astetta. Rakennuskompleksin sisäpihalla työskentelee joku kaivurin kanssa, hän kertoo meille viimein, että hostelliin pääsee tuolta toiselta puolelta rakennusta. Ei mitään mainoksia missään, mutta menemme rappukäytävään.

Löydämme hostellin toisesta kerroksesta, käytävässä on tyhjiä olutpulloja ja pari revennyttä pussia muuta roskaa. Mihinkähän olemme tulossa... Soitamme hostellin ovikelloa. Ei vaikutusta. Soitamme uudestaan. Ei mitään. Koputamme oveen. Ei vaikutusta. Odotamme hetken käytävässä ja alkaa ehkä vähän pinna kiristyä. Yhdentoista hengen porukastamme seuraavaksi yrittää herra Krieger, suomeksi nimi tarkoittaa soturia. Hän ottaa oikeaoppisen koputusasennos ja paiskii ovea vihalla ja voimalla. Menee noin viisi sekuntia ja ovi avautuu. Riemuvoitto!

Henkilökunta ja paikalla olevat ihmiset ovat hieman vihoissaan meille, varauksesta ei ole mitään tietoa, 10 hengen huonetta, jonka varasimme netin kautta, ei ole olemassakaan... Hyvin alkaa. Vierassänkyjen ja patjojen roudaus alkaa, etsitään huoneita ja vapaita paikkoja. Loppujen lopuksi kaikille löytyi paikka ja pääsimme parin tunnin unille. Se kävi heti selväksi, että hostellista on turha odottaa aamupalaa tai muita hyödykkeitä. Langaton internetyhteys sentään löytyi. 500 ruplaa yö, kannattiko valita halvin paikka?

Lähdemme lauantaina päivällä kävelemään kaupungille. Tarkoitus on käydä syömässä ja katsomassa vähän Moskovan keskustaa. 11 ihmisen porukassa on kiva etsiä ravintolaa... Onko se niin vaikeaa mennä ravintolaan, vetää sapuskat turpaan, maksaa ja lähtä ulos? On. Mikään ei kelpaa. Saamme kuitenkin lopulta syötyä läheisessä kiinalaistyylisessä ravintolassa. Osa oli ruokaansa tyytyväisiä, osa ei. Lähdemme kävelemään kohti Punaista toria ja Kremliä. Matkalla näemme lukuisia sipulikirkkoja, niitä on Moskovassa joka kulman takana. Hetken käveltyämme näemme Venäjän kuuluisimman kirkon, Pyhän Vasilin katedraalin. Kävelemme sen vieressä olevalla aukiolla, jota Kremlin yksi muuri sivuaa. Näen myös GUMin, Venäjän suurimman kauppakeskuksen. Ihmettelen, että missähän päin se Punainen tori on... Hetkinen, muistelen, että se on Kremlin vieressä, Vasilin katedraali on punaisen torin vieressä ja myös GUM pitäisi olla sen vieressä. Seisonko muka Punaisella torilla? Voisiko tämä olla mahdollista. Myös Leninin hauta näyttää tönöttävän edessäni. Onko punainen tori todella näin pieni? On se. Esa tokaisee vieressäni "ihan ku olis Tampereen keskustorilla". Eipä tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Jotenkin ajattelin, että Punainen tori on mielettömän suuri alue ja että Vasilin kirkko olisi erittäin suuri ja mahtava, kuten valokuvista voisi päätellä. Mielestäni Pietarissa oleva ylösnousemuksen kirkko on hienompi ja mahtavampi. Joka tapauksessa Punaista toria sivuaa todella moni toinen toistaan upeampi rakennus, joihin kaikkiin liittyy oma erittäin monipuolinen ja mielenkiintoinen historia, puhumattakaan itse Punaisen torin historiasta.

Kävelemme ympäriinsä katsellen paikkoja. Tämän asian olisi voinut ilmaista Venäjäksi yhdellä verbillä - гулять (guljat). Verbi tarkoittaa siis "käppäillä ympäriinsä tekemättä mitään erikoista". Aurinko alkaa jo laskea horisontin alapuolelle, joten lähdemme takaisin hostellille. Matkalla käymme kaupassa, josta mukaan tarttuu jotakin pientä purtavaa ja jonkin verran alkoholijuomaa. Hostellilla keräännymme yhteen huoneeseen ja alamme jutella niitä näitä. Äänentaso nousee lähes samaa tahtia kuin alkoholi hupenee, itseäni ei tällä kertaa huvita hirveästi nauttia.

Kello lyö 20:30 lauantai-iltana. Huoneen ovi avautuu raivolla ja sisään tunkeutuu hyvin humalainen erittäin vihainen punanaamainen venäläinen suhteellisen nuori mies. Hän alkaa huutaa meille runsaiden kirosanojen saattelemana jotakin seuraavaa (tämän siis sain selvää): "Mitä helvettiä te v*tun tyhmät ihmiset tulette tänne Moskovaan ryyppäämään ja riehumaan v*ttu toisten kotiin! Täällä asuu ihmisia v*ttu! Nyt turvat kiinni, ihmiset yrittävät v*ttu nukkua!". En tiedä, ketä hän tarkoitti nukkumisjutuillaan, koska kello oli siis 20.30. Adam nousee seisomaan selvästikin tuohtuneena venäläismiehen sanoista. Onneksi ryhmästämme kovin moni ei ymmärtänyt mitä punanaama sanoi. Mietin hetken, että tuleekohan tästä ensimmäisen Samin todistama turpaanlyöntikilpailu Venäjällä. Ei tullut. Venäläisen miehen tyttöystävä repii tämän pois ja Adam käy istumaan. Seuraavaksi sisään astuu Italialainen mies pyydellen kovasti anteeksi kaverinsa käytöstä. Hän sanoo, että jos olisitte 10 minuuttia hieman hiljempaa niin ehkä kaveri sammuu... Ei täällä ketään muuta haittaa, että pidätte hauskaa. Hienoa meininkiä... Suurin osa ryhmästämme vetää suomeksi sanottuna kännit ja lähtee baariin, minulle kelpaa uni. Ajattelin lähteä seuraavana aamuna suhteellisen aikaisin pyörimään kaupungille.

Sunnuntaina lähdemme Esan ja Markin kanssa käppäilemään kaupungille. Esan krapula korjataan perinteiseen tapaan venäläisellä juomalla nimeltään Jaguar. Jaguar nautitaan 0,5 tai 0,33 litraisesta tölkistä niin kylmänä, ettei sen paskaa makua voi maistaa. Se on juoma, joka hoitaa pois jopa susikrapulan. Se on juoma joka sisältää niin paljon erilaisia piristeitä ja nautintoaineita, muun muassa kofeiinia, tauriinia, nikotiinia ja tietenkin alkoholia, että sitä ei kuunapäivänä saisi myydä Suomessa. Ehkä se olotila siitä kohenee...

Kohteenamme on Moskovan yliopisto. Täytyy sanoa, että yliopiston hieman linnamainen rakennelma tekee hieman suuremman vaikutuksen kuin esimerksiksi ikioman Lappeenrannan teknillisen yliopiston rakennus. Tulee mieleen jostain syystä Tylypahka. Onneksi olen nähnyt pari Harry Potteria, muuten tätä mielikuvaa ei olisi ikinä syntynyt. Emme edes yritä mennä sisälle, koska luulen, että menestys olisi ollut heikohko. Kävelemme ympäriinsä ja haemme hieman lämmikettä läheisestä elintarvikekaupasta. Kahvilasta haemme mukaamme kupposet kuumaa kahvia. Teemme kahdesta edellämainitusta ainesosasta herkulliset cocktail-juomat. Kyllä nyt kelpaa tallustella, vaikka onkin vähän kylmä. Ihailemme rakennuksien kuntoa täällä Moskovassa, hyvin harva rakennus on rapistunut rumaksi, niin kuin Pietarissa.

Poikkeamme erääseen meksikolaistyyliseen ravintolaan. Otamme yhdet oluset ja lisäksi tilaan teetä, johon tulee inkivääriä, hunajaa ja minttua. Tee oli erittäin hyvää, tosin niin oli olutkin ja otan toisen. Istuskelemme Markin ja Esan kanssa pöydässä, kun sisään astelee pariskunta rattaiden kanssa. He kävelevät meidän ohi ja kuulen sanat "Ei mennä tänne, täällä poltetaan tupakkaa". Nämä sanat putkahtivat ulos siis täydellisellä suomen kielellä. Suomalaisia, jotenkin tuntuu oudolta. Jatkamme jutustelua ja viereen tulee eräs perhe. Mies kääntyy, tarttuu tyhjään tuoliin ja kysyy meiltä "Tarvitteks tätä". Mitä ihmettä, onko täällä joku suomalaisten invaasio? Noh, juomme tuopit tyhjiksi ja lähdemme etenemään.

Päädymme Kremliin. Lippu opiskelijahintaan on 100 ruplaa eli noin 2,5 euroa. Lippuluukulla neiti ilmoittaa, että sisällä ei ole oikeastaan mikään auki. Selviö, Kremliin kuitenkin matka käy! Pääsemme metallinpaljastuskojeen läpi sisään. Muurien sisäpuolella on neljä-viisi sipulikirkkoa, jotka ovat nykyään museoita, sekä lukuisia muita rakennuksia. Yhdessä kirkosssa on Venäjän tsaarien arkkuja, tämä tekee vaikutuksen. Mukaan on päässyt myös esimerkiksi Suomessakin melko tunnettu Iivana julma. Vanhin arkku on 1400-luvulta. Pelkkien sipulikirkkojen katseluun on jo melko turtunut, samoin kaikenlaisiin vanhoihin rakennuksiin.

Kävelemme Kremliä ympäri ja näemme muun muassa 200-tonnisen kirkon kellon, josta on lohjennut pieni pala pois (11,5 tonnia). Kyseessä III Tsaarin kello. Koneteekkarin silmään iskee lohkeamassa heti huomattavan suuret valuhuokoset, lisäksi kellossa on siellä täällä halkeamia. Voi voi, menikö niin sanotusti pronssin valaminen persiilleen? Ehkäpä valutekniikka ei ollut vielä siihen aikaan niin kehittynyt, että näin suuren valun tekeminen olisi ollut mahdollista ja kello on siksi palasina? Tämä arvailuni ei kuitenkaan ollut oikea vastaus. Kellon valaminen oli kesken, kun Moskovassa sattui tulipalo 1737. Tuli tarttui kellon savimuotin puiseen tukirakenteeseen, jolloin tuli oli pakko sammuttaa vedellä. Vesi jäähdytti valua niin rajusti, että kelloon syntyi 11 halkeamaa ja yksi kokonainen pala irtosi siitä. Kahden vuoden työ hukkaan, lämmitti varmasti taiteilijavalajan mieltä. Kellon raato jätettiin lojumaan valukuoppaansa yli vuosisadaksi ja muun muassa Napoleon olisi halunnut kuljettaa sen Ranskaan voiton merkiksi. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska kello on käsittämättömän suuri ja painava.

Kremlin sisällä on myös toinen varsin vaikuttava pronssivalu; 40-tonninen Tsaarin kanuuna. Hieman yli viisi metriä pitkä, tai oikeastaan lyhyt, kanuunan putki on sisähalkaisijaltaa 890 mm. Putki on halkaisijaansa nähden erittäin lyhyt. Tykki on hienosti koristeltu ja sen edessä on ammuksia; kolme kappaletta kaksi tonnia painavia rautakuulia, jotka on valmistettu Pietarissa. En tiedä, mutta minulla on semmoinen tunne ohtalohkossa, että jos tällä tykillä on joskus jotain ammuttu, on ampujakin lentänyt tykin luota hyvin suurella nopeudella hyvin kauas. Kaksitonnisen tykinkuulan murskaavan nopeaan matkaanlähettämiseen tarvitaan nimittäin jonkin verran ruutia. Lisäksi kanuunan kohdistaminen on lyhyestä putkesta johtuen melko turhaa. Onhan tämä näyttävä, mutta järjetön ase varmasti suurena pelotteena joskus toiminut, mutta epäilen sen käytännön toimintaa. Itse en uskaltaisi kuoleman vaaran vuoksi toimintaa kokeilla, vaikka tämänkaltaisista miehekkäistä aseista jollain tasolla pidänkin. Napoleon halusi viedä myös tämän pronssivalun voiton kunniaksi Ranskaan, ihme sälli. Moskovan kremlistä ei tällä kertaa paljon muuta kerrottavaa jälkipolville jäänyt, ehkä ensi kerralla sitten.

Kaupan ja McDonaldsin kautta takaisin hostellille. Voisin veikata, että tästä kaupungista ei muualta halpaa ruokaa irtoa kuin mäkistä: BigMac-ateria maksaa noin 5 euroa. Pikkuinen lepo hostellilla tekee hyvää. Seitsemän tunnin kävelyreissu pakkasessa pistää nukuttamaan. Italialainen mies tulee huoneeseemme ja pahoittelee eilistä, sekä ilmoittaa, että hänen ystävänsä haluaisi pyytää anteeksi sitten, kun olemme kaikki paikalla. Selviö, eihän siinä. Loppu porukka tulee paikalle parin tunnin kuluttua ja taas alkaa virvoikkeiden nauttiminen. Näen eilisen raivopukarin aulatilassa ja hän on taas aivan turpa täynnä; ei tainnut anteeksipyyntöä irrota... Lähden Markin ja Esan kanssa matkaan. Käymme hostellin vieressä sijaitsevassa mukavassa ravintolassa oluella, josta jatkamme matkaa Old School Pub -nimiseen paikkaan. Siellä on meidän lisäksi muutama asiakas. Tilaamme oluset ja kysymme tarjoilijalta, missä kaikki ovat. "Ei täällä ketään tänään ole liikkeellä, on sunnuntai". Siis noin 10 miljoonan ihmisen kaupungissa ei ole ketään liikkeellä sunnuntaisin...? Tämä oli pienoinen yllätys. Imaisemme oluet ja lähdemme takaisin kämpille. Vastaan tulee loppu porukka suhteellisen päihtyneinä, he ovat matkalla samaiseen diskoteekkiin, jossa olivat eilen.

Maanantaina lähdemme koko porukalla katsomaan Leninin hautaa. Kun pääsemme punaisen torin laidalle, edessämme on aita ja poliiseja. Mark kysyy poliisisedältä, koska pääsemme torille. Vastaus on yksiselitteinen: "Sitten kun me niin sanomme". Lena tiedustelee vielä Leninin haudasta jotain ja käy ilmi, että se on tänään kiinni. Ei se nyt ihan putkeen mennyt. Päätämme noin 15 minuutin miettimisen jälkeen mennä syömään. Olemme samaisessa Old School Pubissa, jossa eilen kävimme oluella. 11 ihmistä tilaa ruoka-annoksia... Voiko olla näin vaikeaa... Itse otan Shaslikkeja ja ison tuopin, mukaan tulee kaupan tekiäisiksi päivän keitto ja päivän salaatti, olutkin irtoaa puoleen hintaan! Saksalaisille tuntuu tuon ruoan tilaaminen olevan äärimmäisen vaikeaa, he meinaavat jo luovuttaa ja lähteä toiseen paikkaan. Kysyn, että miten se voi olla niin vaikeaa, onko tämä systeemi jotenkin epäselvä vai mikä mättää? Turhautuneisuutta, itkemistä, valittamista...

Vähän ajan päästä saamme kuitenkin kaikki tilattua jotain ja pöytä notkuu ruoasta. Axel kysyy, että mitä meinasin tehdä aterioinnin jälkeen. Ilmoitan hänelle, että haen reppuni ja lähden käppäilemään ilman tätä 11 hengen laumaa. Hän naurahtaa ja luulee, että se oli vitsi. Ei se muuten ollut. Reissaaminen on ihan kivaa, mutta mielummin toteutan matkani pienessä porukassa. Hihavakiona neljä on tästä lähtien maksimi. Joo, se on sopiva.

Tuttu kolmikko kasassa: Mark, minä ja Esa. Kävelemme taas Moskovaa ympäriinsä ja näemme maisemasta erottuvan melko korkean mustan maston jossa on mustat purjeet. Mikähän ihme tuo on? Kävelemme melkoisen matkan sen luokse ja aluksi se näyttää erittäin rumalle hökötykselle, mutta läheltä tarkasteltuna se on aika vaikuttava. Se on muistomerkki Venäjän laivastolle, mutta ihmiset pitävät sitä enemmän Pietari Suuren muistomerkkinä, koska jättikokoinen Pietari Suuri seisoo siinä laivan kapteenina. Ilmeisesti jotkut pitävät sitä melkoisen rumana, koska Moskovan kaupunginhallitus haluaa siirrättää tämän muistomerkin johonkin muualle. 98-metrinen pronssimötkäle katselee horisonttia Moskova-jokea pitkin. Täytyy myöntää, että on se ehkä lähes yhtä ruma, kuin Pietarin punaisen pylväät...

Jatkamme kävelyä pitkin päivää ja mielessä on jo väliaikainen kotikämppä Pietarissa. Törmäämme päivän aikana lukuisiin uusiin sipulikirkkoihin ja muistomerkkeihin. Matkalle osuu myös puistoja, siltoja, erittäin vanhoja rakennuksia, todella paljon hienoja autoja ja muuta mukavaa. Moskova on mielestäni hieno paikka, jotenkin viihtyisämpi kuin Pietari, vaikka en ole siitä nähnytkään vasta kuin murto-osan. Lähdemme etsimään KGB-museota ja Esalla on tieto, missä päin se suurin piirtein on. Tiistaina oleva kommunistien juhlapäivä näkyy kadulla; paljon poliiseja sekä suljettuja kulkureittejä, varustelut puistoissa kesken... Loppujen lopuksi päädymme Majakovskava museoon, jossa tiedustelemme KGB-museon paikkaa. Herra hieman turhautuu meille ja sanoo "Joka päivä tänne tulee nuoria ulkomaalaisia ja kysyy, missä on KGB-museo. Miksi ette halua tulla tänne museoon, oletteko opiskelijoita?" Vastaamme olevamme opiskelijoita. Hän ilmoittaa, että sitten pääsette tänne ilmaiseksi. Herra kertoo myös, missä on KGB-museo ja sen, että sinne tarvitsee tilata aika etukäteen tietynkokoiselle ryhmälle, joka on yleensä 15-20 henkeä. Unelmamme pirstaloituu. Käymme Majakovskava museossa, joka kertoo Venäjän lähihistorian ratkaisevista tapahtumista. Näyttely olisi ollut varmaankin erittäin mielenkiintoinen, jos venäjän kielen taitoni olisi ollut noin kymmenen kertaa parempi, nyt lähinnä katselin kuvia.

Museon jälkeen lähdimme hakemaan loput tavarat hostellilta ja tarkoitus oli suunnata asemalle odottelemaan junaa. Kävimme vielä McDonaldsissa, jossa paikallinen nuori herra alkoi kysellä, mistä päin olimme. Hän sanoi, että emme varsinaisesti näytä ulkopaikkakuntalaisilta, koska meillä ei ole pelokkaat katseet, emmekä näytä eksyneiltä. Hienot kriteerit kaverilla. Hän jatkaa puhumista ja vaikuttaa hieman kummalliselta kaverilta. Lähdemme noin puolen tunnin tarinoinnin jälkeen metrolle ja siirrämme itsemme juna-asemalle. Edessä on taas hieno yö! Tällä kertaa saan paikan aivan vaunun päästä, jokohan olisi edes vähän viileämpi. Teen punkkani valmiiksi, käyn makuulleni ja mietin, että nyt saan varmasti nukuttua. Kun saavuimme Pietariin, olin nukkunut ehkä vajaan tunnin. Vaunussa oli taas todella kuuma, reilusti kuumempi kuin tulomatkalla.

Moskova oli hieno paikka ja voisin kuvitella meneväni sinne uudestaan, en tosin yöjunalla halvimmassa luokassa. En oikein ymmärrä, miksi puhutaan, että Pietari on länsimaalaista Venäjää ja Moskova on sitä oikeaa Venäjää. Moskovassa lähes kaikki tesktit löytyy keskustassa venäjän lisäksi englanniksi sekä hyvin useassa paikassa henkilökunta vaikutti osaavan englantia, toista se on Pietarissa. Usein puhutaan myös, että Moskova on todella vaarallinen kaupunki. En ainakaan itse tuntenut oloani turvattomaksi missään vaiheessa, enkä nähnyt mitään muista kaupungeista poikkeavaa toimintaa. Kadulla oli myös vähemmän tunkua kuin Pietarissa. Suosittelen kaikille lämpimästi vierailua Moskovassa!

Itkuvirsi - Sami 5v.

Kävin parin kuukauden täällä oleskelun jälkeen Suomessa. Oli kyllä niin mielettömän hienoa, että sitä on vaikea sanoin kuvailla. Kun hyppäsin Vainikkalan asemalla junasta ulos ja vedin keuhkot täyteen oikeasti raikasta ilmaa, oli pakko pysähtyä hengittämään, niin raikkaalta ilma tuoksui. Kävelin laiturilta eteenpäin ja näin tyttöystäväni ja Nelli-koiran. En tiedä, kuka osapuolista oli eniten innoissaan jälleennäkemisestä - minä, Reeta vai Nelli. Täydellinen hyvänolon tunne valtasi mieleni. Vaikka aikaa oli melko rajallisesti, tapasin viikonlopun aikana paljon ystäviäni, perhettäni ja vietin aikaa Reetan ja Nellin kanssa. Täydellistä. Onko täydellisen viikonlopun jälkeen mukava palata Suomesta Venäjän federaatioon? Tähän kysymykseen osaavat vastata aivan varmasti kaikki.

Saavuin Pietariin maanantaiaamuna noin kello 10.38. Ensimmäisen avautumisen vartijalta sain noin kello 10.42, kun kävelin ilmeisesti väärästä ovesta aseman läpi. Neljä minuuttia, ensi kerralla yritän parantaa suoritustani! En kyllä vieläkään ymmärrä, miten se olisi voinut olla väärä ovi. Kysymyksiä satelee: mistä tulen ja minne olen matkalla!? Nostan epätoivoisen katseeni kattoon ja mietin, että mitä väliä sillä on mistä olen tulossa ja mihin olen matkalla. "Tulin junasta ja menen kaupunkiin...". Ah, ihanata, vartijanainen avautuu kopissaan minulle siitä, että minun pitää käyttää viereistä ovea. Hän kuitenkin painaa nappulaa ja portti avautuu edessäni. Hän antaa myös sanaisen arkkunsa tulvia sanoja, joita en ymmärrä, enkä edes halua ymmärtää. Ilmoitan hänelle tutut sanat: DaaDaa ja lähden kävelemään metroasemalle päin. Turhaudun noin sekunnissa ihmispaljouteen. Mietin, että tarvitsen taas hieman aikaa tottua tähän maahan. Mietin myös, että vietän täällä vielä monen monta ihanata hetkeä.

Muistelen, että lupasin allekirjoituksen kera ilmoittaa saapumisestani 24 tunnin sisällä viisumi- ja rekisteröintitoimistoon. Tämä tarkoittaa siis käytännössä sitä, että minun olisi pitänyt mennä heti maanantai-iltapäivänä jonottamaan toimiston eteen kiinalaisten sekaan ja toivoa, että pääsen toimistoon samana iltapäivänä. Mietin asiaa hieman ja tulen siihen tulokseen, etten mene sinne. Ei tänään. Minulla on nyt viisumi ja passi kunnossa, mitä väliä sillä on, ilmoitanko saapumisestani vai en?

Tiistaina iltapäivällä puhumme näistä viisumiasioista muutaman kaverin keskuudessa. Julistan miehekkäästi, että minulla on kaikki paperit omassa hyvässä tallessa, eikä niitä enää kukaan vie! Selviää, että viisumi pitäisi palauttaa toimistoon heti reissujen jälkeen ja siis jättää se sinne säilöön. Jos näin ei tee, voi napsahtaa mukava 2 000 - 40 000 ruplan sakko. Maksanko siis 50 - 1 000 euroa siitä, etten palauttanut viisumiani ajoissa? Mielenkiintoista ja varsin ihanata. Noh, tämähän tarkoittaa sitä, että joka kerta, kun tarvitsen viisumiani, minun pitää täyttää poistumislupa-anomuslappu ja jonotella toimiston edessä pahimmillaan monta päivää. Ja joka kerta, kun saavun takaisin reissusta, sama jonotus uudestaan. On tulossa varmasti ihana kevät, kun joudun diplomityöni takia reissaamaan eestaas noin viikon-kahden välein. Pitänee kärrätä sänky sinne toimiston eteen.

Lähetän sähköpostia eräälle toimistohenkilölle, joka hoitaa vaihtareiden asioita. Kysyn sähköpostissani, onko asia todella näin, että minun pitää tuoda viisumi takaisin ja anoa sitä taas itselleni, kun poistun Leningradin alueelta. Hän vahvistaa tämän todeksi ja hoputtaa minua viemään dokumenttini toimistoon. Ensin tosin pitää käydä toisessa toimistossa otattamassa jotain kopioita... öö... Kysyn myös, että miten ihmeessä minun pitäisi saada paperit toimistoon 24 tunnin kuluessa, koska edessä on ihmiskiinanmuuri. Tähän asiaan hän ei osannut ilmoittaa kovinkaan toimivia apukeinoja. Kysyn myös, että meinaako hän todella, että keväällä toteutan tätä "jonota monta tuntia - täytä paperi miksi, mihin, milloin - jonota monta tuntia - hae viisumi - käy Suomessa - jonota monta tuntia - vie viisumi pois 24 tunnin sisällä" -ruljanssia joka viikko/jokatoinen viikko. Ihmettelen, miksi ihmeessä emme voi säilyttää viisumia omassa tallessa? Hän ilmoittaa, että on hyvin pahoillaan, mutta näin se menee. Ihanata.

Siis mitä ihmettä tässä maassa tapahtuu? Eivätkö he tajua, että tämä byrokratia on aivan helvetillistä jokaiselle osapuolelle. Kyllä he sen varmasti itsekin tajuavat, mutta asialle ei jostain syystä ole tehty mitään. Ymmärrän, että Neuvostoliiton aikana asiat tehtiin näin, mutta onko niitä mitään järkeä tehdä näin enää? Mitä he tekevät meidän viisumeilla, miksi he säilyttävät niitä yliopistolla? Mitä? Kuka? Miksi? Venäjän suuret päättäjät haluaisivat tänne paljon ulkomaalaisia yrityksiä ja muuta laajaa kansainvälistä toimintaa, jotta maa kehittyisi. Miten kukaan haluaa ikinä tulla tänne töihin tai perustamaan yritystä, kun paperisotkuihin menee varmaan monta vuotta, ennen kuin on mitään lupaa toimia millään lailla. Venäjässä ei ole mielestäni paljoakaan muuta kummallista, kuin tämä hermoja repivä byrokratia. Ei pieni ihminen voi käsittää... Yritän nyt sisäistää jonotustraditiota joogan, meditaation sekä rauhallisen musiikin, esimerkiksi Turmion Kätilöiden, avulla.

--------------
Tässä välissä lopetan kirjoittamisen, nappaan dokumentit taskuun ja marssin toimistoihin.
--------------

Kävin otattamassa kopion passistani, maahantulokortistani ja viisumistani ja hain samalla kopioon allekirjoituksen ja leiman sekä anoin myös lupaa lähteä Moskovaan ensi viikonloppuna. Tämä tapahtuu huoneessa 9, jonne lähetin aiemman sähköpostin. Onnekseni heillä oli poistumislupa-anomislappuja tällä kertaa. Yleensä niitä on vain huoneessa seitsemän. Toimistohenkilökunta huoneessa numero 9 on mukavaa ja ymmärtää turhautumiseni ja myös heidän mielestään Venäjän byrokratia on naurettavaa. Juttelin toimistotätien kanssa kevään ohjelmasta ja matkustustarpeestani. He olivat sitä mieltä, että siihen saa jonkun tolkun jotenkin päin, mutta asiaan pitää palata myöhemmin. He eivät olleet ollenkaan huolissaan siitä, etten ole palauttanut dokumenttejani ajoissa, kuulemma oli ollut pari päivää hirvittävät jonot huoneeseen 7 (viisumi- ja rekisteröintitoimisto). Tänään siellä ei kuitenkaan paljon ihmisiä kuulemma ole.

Mukavan jutteluhetken jälkeen menen jonottamaan helvetin esikartanoon, huoneeseen numero 7. Edessäni ei ole onneksi kuin muutama ihminen ja hekin ovat tuttujani. Missäs kaikki kiinalaiset piilottelevat tänään? No jos totta puhutaan, niin ei tullut ikävä. Odotan vain tunnin. STOP. Anteeksi mitä? Kyllä, vain tunnin ja pääsen sisään. Mietin, että kohta Sami kuuntelee korvat punaisena, miksi ei ole papereita tullut ajoissa. Olen oikeassa. Toimiston tädit ottavat huutokilpailun siitä, että paperit pitää tuoda 24 tunnin sisällä saapumisesta toimistoon. Ihanata. He näyttävät imevän ja kasvattavan vihaisuutta toisiltaan jollakin korkeamman tason henkisellä menetelmällä. Kerron, että ymmärrän, mutta minulla ei ole ollut aikaa ja ulkopuolella on ollut kauheat jonot, saatoin myös vihjata jotain sadasta kiinalaisesta. Olen sen verran turtunut jo tästä valittamisesta ja äkäisyydestä, että tilanne lähinnä huvittaa minua. Ei kuulemma ole jonoja ollut ja lisäksi voin kuulemma etuilla ja ilmoittaa jonottajille, että minulla ei mene kauaa rekisteröimisen kanssa... jeps... niinhän pystyin tekemään myös viime kerralla. Eikun hetkinen, eikös juuri tämä sama täti huutanut minulle kupoli punaisena toimistossa, että ei sitä niin vaan etuilla ja tulla tänne toimistoon. Kyllä, niinhän se menikin.

Tilanne rauhoittuu yhtä nopeasti kuin alkoikin ja voimme puhua taas ihmisten ääntensävyllä. Rekisteröinti maksaa 200 ruplaa, tämä tuli yllätyksenä. Kysyn, että tarvitseeko minun maksaa joka kerta 200 ruplaa, kun käyn jossain. Vastaus on, että kyllä. Ihanata. Kysyn varovasti kevään matkustusrumbasta. Toimistotäti ilmoittaa, että jos käyt viikon välein Suomessa, ei rekisteröintiä tarvita. Perin outoa. Ehkä tulen olemaan sitten joka viikonloppu Suomessa... Hän kirjaa, että lähden Moskovaan viikonlopuksi, antaa minulle paperit takaisin ja pyytää nimikirjoitusta vihkoseen. Sehän meni oikeastaan paljon paremmin kuin olin ajatellut. Toimistotäti muistuttaa vielä 24 tunnin rajasta, kun palaan Moskovasta. Koko hommaan ei mennyt kuin 1,5 tuntia. Ihanata.

Kerrataanpas vielä kaikki yhdessä oikein visuaalisen ärsykkeen avulla, mitä tapahtuu, kun oppilas tulee vaihtoon tänne Venäjälle ja matkustelee ympäriämpäri muailmaa!

Jokohan tämä byrokratia-asia on tullut lukijoille selväksi. Itselleni se on nyt täysin selvä. Jos olette tänne tulossa opiskelemaan, varautukaa papereiden pyörittelyyn toden teolla. Itse en ajatellut sen olevan näinkin monimutkaista ja aikaa vievää puuhaa. Vaikka olen avautunut tästä byrokratiasta melkoisesti, en kadu kuitenkaan hetkeäkään sitä, että olen tänne tullut. Matkailu avartaa!